Kill Bill: Volume 2

Uman listalla on jäljellä vielä Budd, Elle ja Bill. Ykkösosan kaltaiseen väkivaltakimaraan ei onneksi sorruta. Vol 2 on enemmän tyylittelyä ja tarinaa kuin toimintaa, ja hyvä niin. Vaikka vastaamattomia kysymyksiä on elokuvan jälkeenkin hirmuinen määrä, syventää QT hahmojaan aivan eri tavalla kuin ykkösessä. Tarantino perustelee hahmojen ratkaisuja, ja muokkaa karikatyyrisistä murhaajista eläviä, vaikkakin omituisia ihmisiä. Billin persoonakin on monelle varmasti yllätys, minulle positiivinen sellainen. Kyseessä ei olekaan typerän sadistinen ja yksiulotteinen hirviö, vaan älykäs ja tunteellinen heppu. Ja pirun sympaattinen. Teräsmies-vertaus on ehkä ontuva, mutta helvetin hauska.

Budd herätti minussa jopa sääliä. Mies on muuttunut arvostetusta palkkamurhaajasta hajoamispisteessä olevassa asuntovaunussa eläväksi takahikiän strippiklubin ovimieheksi. Pomo vittuilee, stripparit vittuilevat, ja Budd viettää aikaansa siivoten paskaisia vessoja. Ja sytkärikään ei toimi. Perkele. Mutta mitä sai Buddin ja velipoika Billin välit tulehtuneiksi? Minkä takia Budd haluaa loukata Billiä valehtemalla myyneensä Hanzon miekan? Minkä takia Bill asuu palatsissa ja Budd asuntovaunussa?

Vol 2 on omituinen tyylikokeilu, eri tyylien tarkoituksellisen silmiinpistävä ja päällekäyvä esittely. Ajoittain ilmaisu on kuin suoraan Leonen elokuvasta, pitkine otoksineen ja venytettyine kohtauksineen. Leonen hovisäveltäjä Morriconen musiikki pauhaa ja buildupit väkivaltaan ovat tarkoituksellisesti ylipitkiä ja erikoislähikuvineen hyvin Leonemaisia. Itse väkivalta on sitten nopeaa, vähäistä ja lyhyttä, aivan kuten Leonella. Tarantino leikittelee myös kameratekniikoilla, filminvaihdoksilla, värimuutoksilla ja jopa kuva-alan pienentämisellä. Tarantino tarkastelee omaa maailmaansa välillä käsivaralla, välillä dollyllä, välillä hilpeillä crane-otoksilla ja monimutkaisilla ja mahtipontisilla kamera-ajoilla. Vaikka näitä tekniikoita käytetäänkin lähes jokaisessa elokuvassa, on niiden toteutus tässä pelkkää leikittelyä, tyyliviittauksineen. Hilpeä yksityiskohta oli myös kuva-alan väliaikainen muuttuminen laajakankaasta perinteiseen 4:3-tv-formaattiin. Kyllä QT osaa.

Pai Mei-jakso on elokuvan upein. Voisi melkein sanoa, että kyseessä ei ole parodia tai kunnianosoitus kungfu-pätkille, vaan aito asia. Matrix-pelleily nahkatakkeineen ja aurinkolaseineen saa tämän jälkeen lähinnä halveksuvan naurunpyrskähdyksen. Oikeastikin kungfu-tähti Chia Hui Liu on uskomattoman karismaattinen, partansa, ylimielisen asenteensa ja tietenkin taitojensa takia. QT ilmeisesti dubbasi itse Pai Mei:n puheen, ja tarkoituksella hieman out-of-sync, kuten vanhoissa elokuvissa oli tapana.

Elokuvan loppu on kaikessa yllätyksellisyydessäänkin ehkä hienoinen pettymys. Billin ja Uman välinen, elokuvan liikkeen kuin seinään pysäyttävä jakso on periaatteessa hyvin tehty ja mielenkiintoinen, mutta jotenkin se ei vaan toimi. Dialogi tuntuu laahaavalta. Hienoa on se, että varsinainen väkivalta pariskunnan välillä on lopulta hyvin vähäistä, eikä ykkösosan lopettanutta, ah niin kliseistä suunnattoman kokoista lopputaistelua nähdä. Toisaalta kaikki päättyy mielestäni liiankin onnellisesti. Vaikuttavampi loppu olisi ollut se, että BB olisi ampunut Uman, tämän murhattua isukin. Tai jotain.

Kokonaisuutena elokuva on vähän epätasainen, jopa yksittäisten kohtausten osalta. Kill Bill vol 2 ei ole tavallinen elokuva, joten sen arvostelu on pirun hankalaa. Jälkimaku on positiivinen, mutten ole ihan varma onko kyseessä mestariteos, tai edes hieno elokuva. Epäloogisuuksiin, realismin puutteeseen jne. on turha kiinnittää huomiota, sillä elokuva ei tapahdu “oikeassa” maailmassa, vaan Tarantinon omassa filmiuniversumissa. Mutta kyllä mä tykkäsin, saletisti parempi kuin ykkösosa. Saapi nähdä jos lykkivät ulos Origin of Bill-animen tai viidentoista vuoden päästä filmattavan Vernitan tyttären kostotarinan. Myös Ellen kohtalon epäselvyys saattaa johtaa jatko-osaan. Hope not. Eiköhän tässä ollut riittävästi, ja Matrix-fiaskohan on vielä kaikkien muistissa.