elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Isabel Coixetin ohjaama ja käsikirjoittama Elämäni ilman minua on uskomattoman tunteikas ja toimiva paketti. Se on varsinainen tunnepommi, joka iskee syvälle sydämeen ja sieluun....

Isabel Coixetin ohjaama ja käsikirjoittama Elämäni ilman minua on uskomattoman tunteikas ja toimiva paketti. Se on varsinainen tunnepommi, joka iskee syvälle sydämeen ja sieluun. Se antaa uudenlaisen, hyvin läheisen kuvan niin kliseisestä aiheesta kuin varman kuoleman odotuksesta. Oikeastaan se hakkaa aiemmat tälläiset tarinat 100-0 ja saa katsojan tunnekuohun partaalle -ellei jopa sen yli.

Elämäni ilman minua kertoo nuoresta äidistä, joka elää tavallista köyhälistö-elämää Amerikassa. Perheonni kuitenkin kaikesta huolimatta kukoistaa ja elokuvan päähenkilöllä, Annilla, on kaksi lasta ja mies, joka on hänen ensirakkautensa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ann saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Niinpä Ann tekee itselleen listan: pitää rakastua johonkin toiseen mieheen, sanoa lapsille, että hän rakastaa heitä, hankkia aviomiehelle uusi nainen, tehdä syntymäpäiväkasetit lapsille ja niin edelleen. Yhtäkkiä staattinen elämä muuttuukin toisenlaiseksi.

Se mikä elokuvassa on hyvää, on sen asioiden kerrontatapa. Elämäni ilman minua ei sorru voivottelemaan tai seuraamaan Annin taistelua elämästään. Sen sijaan se keskittyy seuraamaan elämää, jonka arkisuus tarttuu katsojaan ensimetreiltä asti. Kun mukaan ympätään herkkyyttä ja tunteiden sekamelskaa, on todellinen draama valmis: katsojakin eläytyy täysillä Annin tunteisiin ja elämään mukaan.

Tällä hetkellä puristan käsiäni nyrkkiin luomisen tuskasta, sillä tälläistä herkkää elokuvaa on erittäin vaikea kuvata. Se pitäisi katsoa itse, että tajuaisi ja ennen kaikkea kokisi sen, mitä ohjaaja Coixet on kirjoittanut ja saanut näyttelijöistään irti. Pääosassa oleva Sarah Polley tekee elämänsä roolin (näin ainakin väitän) Annina, joka väliin häilyy jossain tietoisuuden rajamailla. Polleyn näyttelemä Ann onkin väliin kuin laineilla menevä, herkkä lastu, Coixetin käsissä. Kun mukaan on vielä saatu Annin aviomiestä näyttelevä Scott Speedman, arkinen sankari, ja Annin rakastajaa näyttelevä Mark Ruffalo, on kolmion terävät kulmat valmiina. Elokuva pistääkin suoraan sydämeen ja tarttuu siitä kaksin käsin kiinni: tunteiden vallasta on vaikea repiä itseään irti edes elokuvan jälkeen. Sylikkäin ollaan niin kotisohvalla kuin elokuvassakin.

Elämäni ilman minua on äärimmäisen taitavasti rakennettu elokuva. Se ei ole mikään surun ja voivottelun äänitorvi, eikä toivon antaja. Se on silti eräänlainen valon tuoja, joka saa niinkin tabun asian, kuin omaisen kuoleman, näyttämään luonnollisen epätodelliselta. Jotenkin katsoja haluaa loppumetreille asti uskoa johonkin maagisen yliluonnolliseen ihmeparantumiseen, mutta kun se ei vaan tule. Sen sijaan tuleekin toisen rakkauden hylkääminen, kuoleman hyväksyminen ja iloiset ihmiset. Todellakin, iloiset ihmiset. Ehkä elokuvan loppusanoma onkin, että kuolemankin jälkeen elämä jatkuu omilla urillaan. Se jää katsojalle käteen tästä elokuvasta. Se, ja kyyneleet.

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

Ei kommentteja

Ole ensimmäinen, joka jättää kommentin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.