Kuningas Arthur

Juuri kun Troijan sota on sodittu, on aika esitellä seuraavat sankarit: Arthur (Clive Owen) ja Pyöreän pöydän ritarit. Legenda sijoittuu 300-luvulle, ajalle jolloin Rooman valtakunnalla pyyhki hyvin. Orjuutta vastustavan Arthurin ja ritarien palvelusaika Rooman valtakunnan leivissä lähenee loppuaan mutta vielä on jäljellä se viimeinen tehtävä: pelastaa pari paavin tuttua julmien saksien kynsistä.

Kuningas Arthuria kuvaa parhaiten kaksi sanaa: Jerry Bruckheimer. Miehen tuotannoille tyypillisiä piirteitä ovat suuri budjetti sekä sentimentaalisuus, joka lähinnä vain naurattaa. Tämä ilmeni jälleen mukakoskettavassa loppukohtauksessa, jolle elokuvayleisö naurahti kovempaa kuin elokuvan kaikille vitseille yhteensä. Ennalta-arvattavuus saa aivan uudet mittasuhteet, kun mitään ei jätetä arvailujen varaan ja yllätyksiä ei juurikaan ole. Mitähän Gladiaattorin kirjoittaneelle David Franzonille on oikein käynyt?

Clive Owen on pääroolissa ikävän pökkelö. Itse asiassa koko hahmo on turhan helppo sillä siinä ei ole mitään mihin tarttua, paitsi hyvyys. Vakiohauskuuttaja on Bors (Ray Winstone), lapsirakas mutta kova soturi, joka saa sentään hieman käännettyä suupieliä ylöspäin. Lancelot (Ioan Gruffudd) ja muut ritarit jäävät aika lailla pimentoon funktionaan vain rikastuttaa taistelukohtauksia. Parhaasta roolista vastaa Stellan Skarsgård karmivana saksipäällikkönä.

Taistelukohtaukset ovat hienoja ja mukaan on keksitty ottaa pari katapulttia miekoilla hutkimisen lisäksi mutta ei siitä silti kannata leffalippua tai edes vuokrausmaksua maksaa. Kuningas Arthur on vain tekosyy tehdä tunneköyhä miekkailunäytös.