Italian Job

Vuonna 1969 tehtyyn Michael Caineen filmiin perustuva remake, Italian Job, on erittäin viihdyttävää katseltavaa. Neuvottelijan ja Fridayn ohjaaja F. Gary Gray loi Italian Jobista hyvän näyttelijäkaartinsa avulla toimivan ja kiiltokuvamaisen elokuvan, jossa väkivallalla ei niin paljon loppujen lopuksi mässäillä. Italian Job onkin kuin vastaus Steven Soderberghin samantapaiselle Ocean’s Elevenille (2001), joka myöskin oli kuin uusi ja kiiltävä versio vanhasta, vuonna 1960 valmistuneesta, Ocean’s Elevenistä. Kumpaakin yhdistää samat tekijät: hyvin toimiva, täynnä ammattirikollisia olevat porukka ja suuri, lähes ilmiömäisen hyvin suunniteltu ryöstö, jossa panoksena on valtava summa rahaa.

Kuten Ocean’s Eleven, niin myös Italian Job rakentuu näyttelijöidensä ympärille. Siinä missä Ocean’s Eleveniä piti otteessaan George Clooney ja Brad Pitt, niin Italian jobissa komentoa pitää Mark Wahlberg (Apinoiden planeetta) ja Edward Norton (American History X,Punainen lohikäärme, Fight Club). Eri leffojen roolit ovat oikeastaan miltein suoraan verrattavissa toisiinsa: Wahlberg on joukkion nukkemestari, kun taas Nortonista on tehty kylmä ja ahne pahis. Lisäksi Wahlbergin ympärille on saatu muitakin tuttuja naamoja: Oscar-voittaja Charlize Theron, joka näyttelee ehkä vähän sterotypisesti kassakaappi-experttiä. Mukaan on saatu myös Transporterin roolinsa toistava Jason Statham, joka tällä kertaa silti saa synninpäästönsä kohtuullisen onnistuneesta näyttelijäntyöstä. Lisäksi mukaan ovat eksyneet vielä melko tuntematon Mos Def, joka näyttelee räjähde-experttiä ja nörttiä näyttelevä, enemmän komedioista tunnettu, Seth Green.

Näyttelijävalinnat ovat joka tapauksessa elokuvaan onnistuneet. Ohjaaja Gray on antanut näyttelijöilleen vapauden olla jännittämättä ja tulos näyttääkin viihteelliseltä ja rennolta kokonaisuudelta, jonka äärestä katsojalla ei ole mitään kiirettä pois. Elokuva tarjoaa muutenkin hyvin tasapainoitetussa suhteessa niin jännitystä kuin toimintaakin, jota suolataan silloin tällöin pienillä henkilökemioilla ja pikkuriikkisillä sivujuonilla, joilla valoitetaan päähenkilöiden sielunelämää. Mitään turhaan ympättyä elokuvasta on kuitenkin vaikea löytää ja elokuvasta huokuukin tarkkaan laskelmoidun rahastuksen maku. Siitäkin huolimatta elokuvasta jaksaa nauttia aina loppumetreille asti, vaikkakaan Italian Job ei mitään ultra-hienoja ihmeellisyyksiä tarjoakaan. Lähes kaksi tuntia silti hulahtavat lähes huomaamatta: siitä pitää huolen niin kohtuullisen kekseliäs tarina kuin hyvät näyttelijätkin. Senpä takia Italian Job:a voi huoletta suositella lähes kaikille, jotka tämänkaltaisista elokuvista edes vähän välittävät.