Spider-Man

Nyt kun Spider-Man 2 on tulossa, niin on sopivaa arvostella tätä elokuvaa edeltänyt elokuva, Spider-Man. Spider-Man kuuluu nyt muodissa olevien supersankari-elokuvien joukkoon ja perustuu Marvelin sarjakuvalehteen, Spider-Maniin (suom. Hämähäkkimies). Vaikka supersankareista kertovat elokuvat ovat olleet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kehnoja, on Spider-Man juuri oikeanlainen piristys: se on tehty mainiosti sarjakuvan henkeä ja hahmoja vaalien, mikä ei toisaalta ole sattumaa, sillä sarjakuvan luojat ovat olleet elokuvassa tuottajina.

Itse elokuva kertoo Peter Parkerin tarinan alun: se kertoo varsinkin alter egon, Hämähäkkimiehen, synnyn. Tarina seuraa katsojan iloksi melko orjallisesti sarjakuvankin henkeä ja tapahtumia, vaikkakin muutamia kohtia on luultavasti dramatisoinnin ja "modernisoinnin" takia hieman muuteltu. Pääpiirteet ovat kuitenkin kohdallaan Hämähäkkimiehen päävihollista ja Peter Parkerin ystäviä myöten, joten puitteet hyvälle elokuvalle ovat kutakuinkin kasassa.

Itse Peter Parkerina eli Hämähäkkimiehenä hyppii ja pomppii Tobey Maguire. Maguire on oiva valinta Peter Parkeriksi, sillä hän näyttääkin hieman esikuvaltaan. Maguire suoriutuu myös roolistaan kunnialla läpi ja onnistuu tuomaan valtavan hyvin Peter Parkerin karisman eloon suoraan sarjakuvan sivuilta. Eräänlainen veijarimaisuus, ujous ja arkuus ovat vain Peter Parkerin luonteen ominaisuuksia, kun taas maski päässä Parker on kuin toinen ihminen -niin kuin itse asiassa onkin-. Juuri tämän Maguire tuo roolissaan parhaimmin esille.

Naispääosassa nähdään sitten Kirsten Dunst. Dunst löi ainakin minun silmissäni tällä roolilla itsensä läpi suuren yleisön edessä. Hän onnistuu roolissaan Mary Jane Watsonina loistavasti. Tuttavallisesti esiintyvä Dunst ei silti ole täysin uskollinen esikuvalleen: tietynlainen räväkkyys ja esiintymishalu puuttuu pienen temperamenttisuuden lisäksi ja muutenkin Dunstin näyttelemästä MJ:stä on tehty yksinkertaisesti liian heikko hahmo. Kemiat sentään Maguiren kanssa toimivat enemmän kuin hyvin ja heidän väliset kohtaukset suorastaan kipinöivät tunnetta ja rakkautta: hyvä pari tuo Maguire-Dunst.

Pääpahiksena, Vihreänä menninkäisenä (Green Goblin) / Norman Osbornena häärii Willem Dafoe. Hän on oikeasti erinomainen valinta tähän rooliin, sillä varauksella, ettei hänen hahmonsa tunnu täysin niin petolliselta kuin pitäisi. Sarjakuvassa Osborn on oikeasti juonitteleva ja häikäilemätön kaveri, joka suunnittelee Peter Parkerin pään menoksi sitä täydellistä kostoa. Elokuvassa taas Dafoen näyttelemä Osborn on liian suoraviivainen hahmo. Hänen hahmostaan tulee myös väkisin mieleen tohtori Jekyll ja Hyde, joka kuvaa parhaiten Dafoen näyttelemän Osbornin jakomielisyyttä. Tietenkään se ei ole Dafoen vika, että rooli on hiukan epätarkka, sillä hän onnistuu muuten roolissaan -typerää menninkäisen asua lukuun ottamatta- valtavan hyvin, mutta tälläisen vanhan fanin silmään se ehkä vähän pistää.

Muista näyttelijöistä sen verran, että J.K. Simmonsin rooli lehtikustantaja J. Jonah Jamesonina on kertakaikkisen mahtava. Mies puhuu kuin konekivääri ja pauhaa kuin pahainen puhuri. Miehen tulkinta onkin ehdottomasti elokuvan vahvin, hauskoin, eksaktein ja rakastetuin koko joukosta. Oikeasti Simmonsin suoritus naurattaa paikoin todella ja hän meinaa paksua sikaria tuprutellen varastaa koko shown.

Spider-Man toimii nimenomaan elokuvana. Se on tarkkaan laskelmoitu, näyttävillä tehosteilla höystetty toimintaelokuva, johon on sekoitettu draamaa mausteeksi. Yllättäen, lajitovereistaan poiketen, elokuva onnistuu tuomaan sarjakuvan hengen televisioon ja ylläpitämään sitä loppuun asti. Siitä kiitos lienee paikallaan tuottajana toimineen Stan Leen suuntaan. Spider-Man lämmittää myös vanhan Hämähäkkimies-sarjakuvien ystävän sydäntä ja kannustaa ottamaan pölyiseltä hyllyltä muutaman vanhan sarjiksen käteen luettavaksi. Se myös viihdyttää nostaen suupielet ylöspäin ja ei anna syytä vilkuilla kelloon valomerkin merkiksi. Se myös näyttää, että hyvää supersankari-elokuvaa voi tehdä: siihen täytyy vain olla tahtoa ja taitoa.