Syntyneet Tappajiksi

Elokuvaohjaajamaestrojen korkeimmalle huipulle kuuluvan, Vietnam-veteraani, Oliver Stonen mestarilliset elokuvat ottavat lähes poikkeuksetta kantaa johonkin yhteiskunnan epäkohtaan. Stone on kertonut vaikuttavia tarinoita kuten omakohtaisiin kokemuksiin Vietnamin sodassa pohjautuvan sotaelokuvan Platoon, sodasta palanneiden veteraanien huonoon tai peräti hävettävän surkeaan kohteluun kantaa ottavan elokuvan Born On The 4th Of July, presidentti John Fitzgerald Kennedyn salamurhaa pohtivan, häikäisevän hyviä faktoja esittelevän mestariteoksen JFK, maailman upeinta musiikkia tehneen, taivaallisen bändin The Doors, että yhtyeen keulakuva Jim (Jumala!!!) Morrisonin elämää raottavan elokuvan The Doors.

Stonen filmografiaa tarkastellessa on vaikea olla löytämättä myös muita kunnianosoituksia Stonea kohtaan nostattavia huippuluomuksia. Näitä elokuvia tutkiessa ei sieltä löytyvä 1994 valmistunut Natural Born Killers ole mikään poikkeus.

Huimia dialogeja kirjoittava ja muutenkin mainioita elokuvia tekevän Quentin Tarantinon itsensä kynäilemä teksti otti uuden muodon Stonen sekä kahden muun kynäilijän David Velozin sekä Richard Rutowskin kynsissä, tehden NBKsta enemmänkin Stonen filmografiaan sulautuvamman teoksen. Vaikka NBKn käsikirjoituksessa onkin paljolti Terence Malickin hienosta Badlandsista lainattua materiaalia ja teemoja ottaa NBKn käsikirjoitus askeleen täysin omaan suuntaansa. NBKssa vahvasti ilmi tuleva julkisuushumu jää hienosti katsojan oman tulkinnan varaiseksi tehden elokuvasta huomattavasti monipuolisemman katselukokemuksen.

NBK kertoo Mickey ja Mallory Knoxista (Woody Harelson & Juliette Lewis), jotka tappavat 52 ihmistä kolmessa viikossa. Media tekee heistä kuuluisuuksia ja he saavat faneja ympäri maailmaa. Knoxit jättävät aina yhden uhrin henkiin kertomaan “Micky ja Mallory Knoxin tarinaa”. Tiedotusvälineet imevät kauhistuttavista tapahtumista kaiken mahdollisen irti aina shokkiarvoja myöten ja kansa seuraa kaikki ulokkeet kovina! Knoxeja jahtaava, katsojan mieltymysten perusteella enemmän tai vähemmän mielenvikainen Jack Scagnetti (Tom “kieli” Sizemore) on päättänyt napata kansan rakastamat tappajajulkimot keinolla millä hyvänsä.

Tällä asetelmalla lasketellaan yli 30 formaattia käyttäen (mm. VHS)elokuvan kahden tunnin kesto läpi. Leikkauksia on huhuttu olevan normaalielokuvaan (noin 700-800 leikkausta) verrattuna kolminkertainen määrä ja se jos jokin näkyy. Kuvaus on Stonen luottokuvaajan Robert Richardsonin käsissä uskollisen mielipuolista, vääristynyttä, ultratyyliteltyä, rujoa, mutta kuitenkin kaunista katseltavaa. X- ja Y akselelilla vinot kamerakulmat, sekä NYPD Blue-tyyliset “react for the action”-kameraoperoinnit aina PCn räiskintäpeleistä tuttuihin First Person Look-kamerakulmiin asti ovat varsin villiä katseltavaa savussa, sumussa tai seitsemän pullon simassa.

Elokuvassa esitetty väkivalta esitetään liiotellun coolina. Välillä pyöritään uskomattoman leikkaushakkeen seassa jolloin katsoja näkee kauttaaltaan verisiä, infernaaleja mielikuvituksen tuotoksia ja näistä voikin tapahtumat vetää aivan täysiä mustiin. Yhtäkkiä kuva-alan valtaakin romanttisesti valaistu tanssi kuppilan lattialla lojuvien ruumiiden keskellä, ilotulitusten saattelemana. Toisaalta voi veripisara sillalta tippuessaan muuttua kahdeksi taistelevaksi liskoksi, jotka yhteen kietoutuessaan räjähtävät täyttäen ruudun veren punasoluilla. Kun katsojalukujaan ajatteleva Golden Globe-voittaja ja Bill Clintonin ystävä Wayne Gale (Robert Donwey Jr) tekee haastattelua “kaikkein karismaattisimman sarjamurhaajan” Mickey Knoxin kanssa väliin tunkee mainostauko, kuten jokaisen ohjelman, elokuvan, tv-sarjan väliin aina tungetaankin. Mustavalkoisesta tv-kuvauksesta aina Stonen verisiin visioihin suoraan helvetistä, on kaikki tyylisuunnat käytössä. Jopa amerikkalaisia komediasarjoja on parodioitu oivasti tekemällä Mickeyn ja Malloryn ensitapaamisesta harvinaisen omalaatuinen pikku tv-komediasarjan jakso I Love Mallory. Autenttista televisiomaisuutta aina yleisön naurunpurskahduksiin, yksiulotteisiin lavasteisiin ja aploodeihin asti.

Kaikista NBKssa käytetyistä eri tyyleistä ja niitten variaatioista kertovasta dokumentista saisi helposti vuorokauden mittaisen info-iskun ilman ainoatakaan mainostaukoa.

Elokuvan soundtrackin voisi kuvitella olevan hampaatvinossa tehtyä Norjalaista vuoristoharmaakarhun örinää, säestettynä saksalaisilla metallityökoneilla, mutta toisin on päässyt käymään. SD pitää sisällään “normaali”musiikinkuuntelijan spektrin äärivasemmalta muunmuassa sellaisen makuuhuoneäänen omaavan äänen laulajan kuten Leonard Cohenin rauhallisia , upealla tunnekirjolla ladattuja ballaadeja. Toisaalta sisältäähän SD sitten sitä itseään eli huimaavan Trent Reznorin hääräämiä biisejä kuten bändinsä Nine Inch Nailsin kipaleen Burn, jonka hiljalleen mielipuoliseksi menevä meno kruunaa muutenkin onnistuneen kappaleen. Edellämainittujen artistien välimaastosta ja takavasemmalta löytyy kyllä sellaisia kappaleita, että SDn ostaminen alkaa hiljalleen tuntua pakko-ostokselta.

Natural Born Killers on jotain sellaista, jonka sanoilla kuvaaminen on aikalailla mahdottomuus, joten katsokaa, kokekaa, nauttikaa, ihailkaa, ihmetelkää, kyselkää, koska NBK iskee hermoon kuin sata jänistä.