Vihollinen porteilla

Sotaelokuvat ovat aina olleet yksiä merkittävimpiä elokuvia, joita on koskaan tehty. Sodat eivät ole kauniita, ja sen on myös huomannut Seitsemän vuotta Tiibetissä ohjannut Jean-Jacques Annaud jonka uusin sotaelokuva Vihollinen porteilla oli varsin järisyttävä kokemus. Vihollinen porteilla on elokuva, jota voisi vaikkapa verrata Pelastakaa sotamies Ryan -elokuvaan, ilman amerikkalaisten patrionalismia. Annaud on myös onnistunut taltioimaan hyvin neuvostoliittolaisten tiukan kommunistisen tyylin johtaa sotilaitaan sotatilanteessa, joka jo se herättää surua monien silmissä. Natsi-saksa jää elokuvassa taka-alalle, sitä ei hehkuteta, Hitleristakin puhutaan vaisusti, ja sotilaita pidetään ainoastaan sodan shakkinappuloina, kun taas neuvostoliittolaisia korostetaan selvästi liikaa, eikä siis ole epäselvää kumman puolelle katsojien sympatiat menevät. Toinen iso lohkaisu löytyy kielestä, mitä on todella iso ongelma monessaa sotaleffassa. Neuvostoliittolaiset puhuvat toistensa kanssa englantia ja hauskinta tässä on se, että toisilla on selvästi huomattava venäläinen aksentti, kun taas toiset puhuvat selvää syntyperäistä englantia. Toisessa päässä taas sotamiehet puhuvat toistensa kanssa saksaa, mutta korkeammassa arvossa olevat puhuvat englantia. Tämä tietenkin haittaa tunnelmaa, mutta ei siitä sen enempää.

Näyttelijät ovat elokuvan sielu, ja Vihollinen portilla -elokuvassa ne heijastavat elokuvan kokonaisuutta todella komeasti. Jude Law (Gattaca) on omiaan nuorena taitavana tarkka-ampujana Vassili Zaitsevina, joka on jo pienestä pitäen oppinut ampumaan kaikkea mikä hengittää. Kaunis Rachel Weisz (Poika, Muumio) näyttelee Taniaa, nuorta naista, joka on vapaaehtoisena suojelemassa Stalingradin siviilejä, mutta kohtaa kauhean surun kuullessaan saksalaisten surmanneen hänen vanhempansa. Joseph Fiennes (Rakastunut Shakespeare) on pelokas, sotaa inhoava kirjoittaja, joka kirjoittaa ylistäviä tarinoita neuvostoliittolaisista sotilaista nostattaakseen omiensa taistelumoraalia. Viimeinen isossa roolissa oleva on Ed Harris (Kaunis mieli), joka esittää saksalaista veteraanitarkka-ampujaa Majuri Königiä, joka on vartavasten tuoto Berliinista Stalingradiin tuhoamaan neuvostoliittolaisten sotasankari.

Elokuva asettuu vuoteen 1942, päiviin jolloin saksalaisten paine painautui Stalingradin rajalle. Sota on loppumassa, vain Stalingrad seisoo saksalaisten voiton tiellä. Vaikka kaupunki jo lähes raunioina se on silti moraalinen pylväs neuvostoliittolaisille sotilaille. Saksalaisten paine on kova, mutta lisää nuoria sotilaita tulee junilla joka päivä. Eräänä päivänä Stalingradiin lähtee nuori Vassili (Law), jonka vanhemmat ovat saaneet surmansa. Elokuvan alkuvaiheilla nähdää todella karmea taistelukohtaus, jossa neuvostoliittolaiset pakottavat omat sotilaansa juoksemaan vihollisen käsiin pareittain, toiselle ase, toiselle ammukset. Jos toinen kuolee, toinen jatkaa. Petturit ammutaan, kääntyjät ammutaan. Vasili joutuu tähän surmanjuoksuun, mutta pakenee turvaan läihesen lähteen taakse. Sotilaita kuolee kuin muurahaisia, armoa ei tunneta. Piilossa Vasili tapaa toveri Danilovin (Fiennes), joka pakenee takaa-ajavia saksalaisia. Pian Danilov huomaa Vasilin poikkeukselliset ampumistaidot ja tarjoaa hänelle paikkaa tarkka-ampujadivisioonassa.

Vasilista tehdään kansallissankari, neuvostoliittolaisten moraalipylväs jonka toivotaan tuovan rohkeutta sotilaitten silmiin. Kaikki lukevat hänestä ja Vassili nouseekin pian kansallissankarin asemaan. Saksalaiset huomaavat ongelman ja tuovat Berliinistä oman tarkka-ampujan eliminoimaan Vasilin. 180 tuhoisen päivän aikana Vassili oppii rakastamaan nuorta sotaan lähtenyttä naista, Taniaa (Weisz) ja tajuaa ettei ole sellainen kuin lehdet hänestä kertovat.

Jean-Jacques Annaud tekee vakuuttavaa jälkeä, siitä ei pääse mihinkään. Dramaattisesti tallennetut taistelukohtaukset ovat silkkaa silmänruokaa ja komeasti toteutetut erikoisefektit tuovat vain plussaa jo onnistuneeseen elokuvaan. Näyttelijät ovat mahtavia. Jude Law tekee yhden hienoimmista rooleistaan heti Gattacan ja Matkalla Perditionin ohella. Ed Harris ei roolissaan nouse ylitse muiden mutta vetää sen saman “Edin” mikä ollaan totuttu näkemään todella useasti. Rachel Weisz on positiivinen yllätys. Muumion ja Poika -elokuvien lisäksi naisesta löytyy potentiaalia ja todellasta näyttelijätaitoa, ei voi muuta sanoa että todella hienoa työtä. Yksi parhaita sotaelokuvia mitä on.