Kill Bill: Volume 2

Quentin Tarantinon eepoksen toinen puolisko, Kill Bill Vol. 2, on hengästyttävää katseltavaa. Se saa katsojan kiemurtelemaan elokuvateatterin penkissä ja puskee silmille suunnattoman kirjon erilaisia tunteiden värejä. Kun elokuvan tunnelman kohottamiseen on vielä käytetty loistavaa musiikkia kuten Ennio Morriconen aivan käsittämättömän upeita kappaleita ja Malcolm Mclarenin tunteikasta ja aistikasta About Her -kappaletta on Kill Bill Vol. 2 lähes täydellinen elokuva. Ainakin siltä se tuntuu, vaikkei silti onnistu katsojaa lähettelemään lentosuukkoja pitkin saleja merkiksi erittäin onnistuneesta, loistavasta, elokuvasta.

Kuten Kill Bill Vol 1:ssä, on myös elokuvan jatko-osassa suuri, lähes lävitsepääsemätön ongelma. Kill Bill Vol. 2 muodostuu selkeistä osista, joiden nivominen yhteen ei ole sujunut Tarantinolta kitkatta vaikkapa esim. Reservoir Dogsin tapaan. Juonen kulku, vaikka loogista onkin, ei ole juontevaa. Kohtauksesta toiseen hypähdellään aivan liian irtonaisesti ja elokuva jääkin kuin kokoelmaksi hyviä, irrallisia kohtauksia. Vielä kun osa näistä kohtauksista olisi voitu jättää tekemättä tai ainakin lyhentää merkittävästi, niin jotenkin täydellisen nautinnollista kuvaa elokuvasta ei jää. Varsinkin typerän turruttava kohtaus “Bridestä” Pai Mein koulutettavana on elokuvan kannalta valitettavan turha. Kyseinen kohtaus tappaa osan elokuvan intensiivisyydestä ja laimentaa katsojan tunteita.

Näyttelijät -kuten aina- ovat Tarantinon elokuvissa loistavia. Poikkeuksia ei ole nytkään ainuttakaan, sillä Tarantinon käskytettävät ovat kertakaikkiaan ihailtavan loistavia. Uma Thurman jatkaa uransa parhaan roolin esittämistä ja tuo itsestään esiin kaiken sen inhimillisyyden taakan: herkän ja haavoittuvaisen naisen, jonka askel muuttumisesta toiseksi on pilattu ja jonka mielen on maalannut punainen, vereltä haiseva, kosto. Ei olekaan mikään ihme, että David Carradinen näyttelemä Bill toteaa:

Bill: You’re a natural born killer.

Vaikka kosto sinänsä tuntuu yksioikoiselta, jopa typerältä motiivilta, saa se Tarantinon käsissä uuden käsityksen: kosto ei olekaan niin yksinkertainen Hammurabin lakia myötäilevä asia, vaan huomattavasti monimutkaisempi verinen välienselvittely.

Miespääosissa nähdään sitten loistava David Carradine ja ah, aina niin karismaattinen Michael Madsen. Carradinen näyttelemä Bill tulee lihallikseksi sillä hetkellä, kun ruudussa ei näy enää pelkkä käsi tai ääni kuulu: rauhallinen, rahiseva, ääni saa nyt kasvonsa. Tuloksena on pelottavan todellinen Bill. Narratiivisellä äänellä puhuva Carradine suorastaan ensin jäädyttää valkokankaan, jonka jälkeen lämmin rauhallinen puhuri sulattaa jään. Bill on Carradinen käsissä periaatteellinen ja perusteellinen mies. Mitään ei jätetä sattuman varaan ja aiheutetut loukkaukset jättävät seurauksia. Uhrauksia on oltava valmis tekemään -vaikka se tarkoittaisi mitä-, mutta lupaukset sentään pidetään omalla kieroutuneen kunniallisella tavalla:

Bill: When I first saw him… I liked his hair.
The Bride: You promised you’d be nice.
Bill: I said I’d do my best. That’s hardly a promise.

Vaikka Bill onkin kivikova, niin hänelläkin on oma pehmeä puolensa. Sitä vastaan on Carradinen näyttelemän Billin käytävä elämänsä kovin taistelu. Tunteidensa koko skaala vastaan periaatteet: elämä tuntuukin loppujen lopuksi kovalta.

Michael Madsen, yksi Tarantinon selkeistä suosikeista, tekee loistavan roolin myöskin. Hän on luonut hahmostaan Buddista inhimillisen palan lehmipoikaa. Cowboy-hattua päässään pitävä Budd on kuin elämänsä aattopuolelle saapunut supersankari. Ennen niin voimakaasta hahmosta on tullut jonkinlainen oman elämänsä sankari: huoleton puoli-juoppo, jota kaikki potkivat päähän. Aavikon hiekkakin on syönyt miehen jääsydäntä ja tilalle on tullut ajatteleva, teoistaan tietoinen mies, jonka ahneus ja elämänhalu ajaa kuitenkin kapeammalle tielle, josta petokseen on enää karvan verran matkaa.

Daryl Hannah tekee myös upean paluun huipulle. Hänen roolinsa yksisilmäisenä palkkatappajana on ehkä kuitenkin elokuvan huonoin, muttei se tarkoita sitä, etteikö se olisi hyvä. Hannahin hahmon, Elle Driverin, sielun on syönyt raha ja Ellestä onkin tullut tappava laskukone, joka tekee kaikkensa rikastuakseen. Niin tyypillinen ihminen kuitenkin Elle on, että kylmän kuoren alla on huomiota haluava persoona, joka ottaa kunnian itselleen aina kun se on mahdollista.

Tarantino on ottanut näyttelijöistään uskomattoman paljon irti. Harvoin näkee näyttelijöiden oikeasti näyttävän juuri tapelleina, paskaisina ja verisinä hahmoina. Välistä tuntuukin kuin katselisi hyvää sarjakuvaa, joka on hypännyt ulos ruuduistaan ja muuttunut lihalliseksi. Samassa menetetään tosin mielikuvituksen vara, koska lähes kaikki näytetään: elokuvan väkivalta onkin realistisen näköistä ja kuuloista. Vielä kun Tarantino on ottanut mukaansa jo edellä mainitut Morriconen musiikit, on todellinen, hengästyttävä elokuvaelämys koossa. Tämä elämys liimaa takamuksen penkkiin miltei kahdeksi ja puoleksi tunniksi ja raapaisee väliltä todella syvältä.

Kill Bill Vol 2. on loistava täydennys elokuvan ensimmäiselle osalle. Vaikka ensimmäinen osa oli tähän verrattuna suorastaan huono, niin paketti toimii kokonaisuutena hyvin. Kill Bill Vol. 2 sen sijaan toimii loistavasti. Se on lähes uniikki, realistisen väkivaltainen ja samalla tietyssä mielessä herkkä elokuva, jollaista Tarantinolta ei olla vielä nähty. Tuttu “coolius” jätetään vähemmälle sijalle ja elokuva tarjoileekin katsojalleen nautinnollista taistelua niin ruumiin kuin hengenkin tasolla.