Dawn of the dead

Romeron, vähintäänkin kulttimaineen saavuttaneen Dead-trilogian kulminaatiopiste, Dawn of the dead, julkaistiin Suomessa ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten sensuurilain muutoksen julkaisun vihdoin salliessa. Yleisesti ottaen “Dawnia” pidetään yhtenä kaikkien aikojen mestarillisimpana kauhuelokuvana, mutta se ei ole ainoastaan sitä. Kuten Romeron lähes kaikissa elokuvissa, myös Dawn of the deadissa on vahva yhteiskunnallinen sanoma.

Periaatteessa tätä elokuvaa voi katsella sellaisena kuin se päältäpäin vaikuttaa olevan. Tyypillinen 70-lukulainen splatter-kauhuelokuva, voisi olla pintapuolisesti oikea määritelmä, mutta aivan kuten Dead-trilogian ensimäisellä osallakin (Night of the living dead), myös Dawn of the deadilla on jotain sanottavaa. Siinä missä Night of the living deadissa käsiteltiin rotumellakoita ja rasismia, on Dawnin aihe hieman maanläheisempi. Tällä kertaa Romeron lähestyy sanomaansa satiirin keinon, ja satiirin sivaltava veitsi kohdistetaankin amerikkalaisen ahneuden ja tavaranhimon suuntaan.

Dawn of the dead ei jatka ihan suoraan siitä mihin Night of the living dead jäi. Nyt ihmiskunnan asiat ovat entistäkin pahemmin pielessä. Zombie epidemia on riistäytynyt jo täysin käsistä, ja vastarinta on käytännössä melko turhaa. Ihmiset eivät epidemian alkaessa kyenneet hävittämään tartunnan saaneita läheisiään ja tästä johtuen epidemia on päässyt leviämään kuin huhut tupperware kesteillä. Televisioyhtiöllä työskentelevä Fran (Gaylen Ross), ja tämän elämänkumppani Stephen (David Emge), päättävät paeta suurkaupungista varastamalla televisioyhtiölle kuuluvan helikopterin. Pakomatkalla heidän seuraansa liittyvät vielä kaksi poliisin erikoisjoukkojen jäsentä : Peter (Ken Foree) ja Roger (Scott H. Reiniger). Muutaman kommelluksen kautta sekalainen sankarijoukkomme päätyy hylättyyn ostoskeskukseen jossain Pittsburghin laitamilla. Franin vastahakoisuudesta huolimatta miehet päättävät linnoittautua tähän valtaisaan kompleksiin, jossa kaikki tuntuu olevan käden ulottuvilla.

Romerolle melko tyypilliseen tapaan käytännössä kaikki näyttelijät olivat elokuvan ilmestyessä lähes tuntemattomia, ja ovat sellaisina oikeastaan pysyneet vielä tähänkin päivään mennessä. Harmillista sinänsä, sillä pääosan esittäjien roolisuoritukset ovat paikoitellen todella hienoa katsottavaa, ainoastaan Scott Reiniger Rogerin roolissa sortuu muutamaan otteeseen pienehköihin ylilyöntehin. Sivurooleissa ylinäyttelyä tosin tapahtuu jo huomattavasti enemmän, mutta tämä annettakoon anteeksi sivuroolien huomattavan määrän ja elokuvan melko rajallisen budjetin takia. Budjetista voikin mainita sen verran, että toisin kuin Night of the living deadin kanssa, tällä kertaa oltiin saatu myös ulkopuolisia tahoja rahoittajiksi, kuuluisin rahoittajista lienee todennäköisesti Italokauhun legenda : Dario Argento.

Elokuva on hienosti kuvattu ja siitä välittyy kaikin puolin se seikka, että myös tekijöillä on ollut hauskaa projektin parissa. Rento meininki sekä elokuvan pieni seikkailunhenkisyys ovat aivan omiaan vetämään katsojan mukaan tarinaan. Myös roolihahmot ovat niin todentuntuisia, että heistä alkaa väkisinkin välittämään. Nykyisissä elokuvissa tätä hahmoihin samaistumista tapahtuu valitettavan harvoin.

Dawn of the dead on siitä harvinainen elokuva, että se pitää otteessaan alkusekunneista aina lopputeksteihin saakka. Alun tahallinen sekavuus imaisee pahaa aavistamattoman katsojan sisään, ja huikean upea loppu ei jätä ketään kylmäksi. Yksinkertaisesti sanottuna kyseessä on mestariteos, ehkä jopa oman lajityyppinsa paras teos. Dawn on ehdottomasti koko trilogian paras teos, ja kyseistä elokuvaa saamme myös käytännössä kiittää suunnattomasta Zombie villityksestä 70-, ja 80-luvuilla. Melkoisesta väkivaltaisuudesta johtuen elokuva ei kuitenkaan sovellu aivan herkimmille katsojille, mutta kaikille vankkavatsaisille katsojille suosittelen elokuvaa lämpimästi.