elokuvateatteri.com

kaikki elokuvista, suomeksi

Videonauhan katsoneet nuoret menettävät henkensä seitsemän päivän kuluessa, veitsiä hanskoihinsa kiinnittänyt demoni tekee pahojaan lasten unissa ja jääkiekkonaamarilla kasvojaan suojaava ihmishirviö silpoo teini-ikäisiä viidakkoveitsellä....

Videonauhan katsoneet nuoret menettävät henkensä seitsemän päivän kuluessa, veitsiä hanskoihinsa kiinnittänyt demoni tekee pahojaan lasten unissa ja jääkiekkonaamarilla kasvojaan suojaava ihmishirviö silpoo teini-ikäisiä viidakkoveitsellä. Kauas on edetty vuonna 1922 ilmestyneestä Nosferatu nimisestä saksalaisesta mykkäelokuvasta.

F.W Murnaun ohjaamaa, vampyyri kreivi Orlokista kertovaa, Nosferatu -elokuvaa voidaan käytännössä pitää koko elokuvahistorian ensimmäisenä kauhuelokuvana. Elokuvan päähenkilönä toimiva kreivi Orlok saattaa kuulostaa vieraalta nykykatsojille, mutta todellisuudessa elokuvan tarina on kuitenkin lähes kaikille tuttu. Nosferatu on yksinkertaisesti Bram Stokerin Dracula-kirjasta ilman virallista lisenssiä tehty filmatisointi. Elokuvan hahmojen sekä paikkojen nimiä muutettiin juuri sen verran, ettei tekijöiden tarvinnut maksaa Bram Stokerin omaisille Draculan tarinan hyväksikäytöstä penniäkään.

Elokuvan kulissien takaisista tapahtumista kertovat tarinat ovat vähintään yhtä legendaarisia kuin itse elokuvakin. Kreivi Orlokia näyttelevän Max Schreckin huhuttiin olevan oikea vampyyri ja tämän väitettiin jopa vaatineen ohjaaja F.W Murnaulta elokuvan naispääosaa näytellyttä Greta Schröderiä palkkioksi roolistaan, myöhemmin aiheesta tehtiin jopa elokuva (Shadow of a vampire). Huhut ja tarinat olivat tietenkin aikanaan omiaan nostamaan ihmisten uteliaisuuden huippuunsa, ja Nosferatun menestys olikin taattu.

Nosferatun jälkeen seuraava merkittävä kauhuelokuva on samaan kirjaan perustuva ensimmäinen virallinen Dracula filmatisointi. Unkarilaista alkuperää olevan Bela Lugosin tähdittämä Dracula (1931) olikin jo tyyliltään melko lailla erilainen kuin edeltäjänsä Nosferatu. Toisin kuin Max Schreckin näyttelemä kreivi Orlok, olikin Lugosin tulkitsema Dracula elegantti ja hienotapainen, joskin julma, herrasmies.

Samana vuonna Draculan kanssa ilmestyi myös toinen kauhuklassikko: Frankenstein. Bela Lugosin pahimman kilpailijan, Boris Karloffin tähdittämä, Mary Shelleyn klassiseen kirjaan perustuva elokuva oli kauhunjanoisen katsojakunnan suursuosikki. Frankenstein tekikin Boris Karloffista todellisen tähden, tämän ollessa jo yli 40 vuotias. Todellisuudessa Karloff oli tässä vaiheessa tehnyt jo kymmeniä elokuvia.

Dracula ja Frankenstein elokuvien tähdillä Bela Lugosilla sekä Boris Karloffilla molemmilla oli omat traagiset tarinansa. Lugosista tuli narkomaani, ja hän päätyi lopulta näyttelemään legendaarisen Ed Woodin äärimmäisen halvoissa elokuvissa. Lugosi kuoli lähes unohdettuna yksin ja hänet haudattiin täydessä Dracula-asustuksessa. Boris Karloff puolestaan, joka oli todellisuudessa normaalipituinen ja melko laiha mies, kärsi koko loppuelämänsä Frankensteinin hirviön asun aiheuttamista selkäkivuista. Karloff tosin eli elämänsä suhteellisen onnellisesti loppuun saakka.

Vähään aikaan mitään todella merkittävää ei kauhuelokuvan saralla oikeastaan tapahtunut. Karloffin kaltaiset vanhat tähdet tekivät muutamia menestyneitä, joskin hieman kaavamaisia elokuvia. Esimerkkinä näistä voisi mainita Karloffin tähdittämän The Mummy – elokuvan, joka myös filmatisoitiin uudelleen muutama vuosi sitten.

Toisen maailmansodan syttymisen ansiosta elokuvamaailma taantui hieman, ja aiheet pyrittiin ammentamaan lähinnä todellisen maailman kriiseistä ja ongelmista. Toisen maailmansodan loppuminen Japanin osalta traagisesti Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeihin, oli omiaan muovaamaan ihmisten päänsisäisiä kauhuvisioita aivan uusille tasoille. Japanilaiset elokuvantekijät lähestyivät niinkin arkaa aihetta kuin ydinsotaa hieman peitellen ja täten syntyi yksi elokuvamaailman legendaarisimmista hirviöistä: Godzilla.

Säteilyn ansiosta syntynyt jättiläishirviö kuvasti tavallaan ydinsodan aiheuttamaa uhkaa, ja tällä tavoin vuonna 1954 ilmestyneen ensimmäisen Godzilla-elokuvan kertoma tarina olikin ihmisille yllättävän läheinen uhkakuva. Säteilyn todellisia vaaroja vasta kartoitettiin ja Hiroshimassa tapahtuneen tuhon ollessa ihmisten mielissä, tuntui Godzillan kaltainen jättiläishirviö lähes realistiselta uhalta. Sittemmin lukuisia vähemmän laadukkaita jatko-osia poikinut ensimmäinen Godzilla oli aikanaan uskomattoman näyttävä, ja sen ilmestymisen jälkeen lähes kaikki elokuvayhtiöt pyrkivät luomaan oman elokuvahirviönsä. Oli hirviö-elokuvien joukossa toki poikkeuksiakin, esimerkiksi Kärpänen (The Fly 1958) oli varsin omaperäinen ja riipaiseva tarina tiedemiehestä joka pieleenmenneen kokeen lopputuloksena rupeaa itse pikkuhiljaa muuttumaan kärpäseksi.

Satojen Godzilla kopioiden jälkeen lopulta alettiin keksiä jotain uuttakin. Kuusikymmen luvun vaihteessa tajuttiin kauhun ja seksuaalisuuden vastapainon merkitys elokuvissa. Lopputuloksena syntyi jälleen uusi Dracula filmatisointi vuonna 1958. Tällä kertaa nuoren Christopher Leen tähdittämänä. Christopher Leen Dracula oli vielä Lugosin vastaavaakin tyylikkäämpi, lähes playboyn elkein toimiva hirviö.

60-luvun alkupäässä syntyi kaksi todellista kauhun klassikkoa : Psycho ja Linnut. Nämä kaksi Alfred Hitchcockin elokuvaa ovat todellisia taidonnäytteitä siitä, miten kauhua voi saada aikaan pelkästään tunnelman avulla. Psycho (1960) kertoo Norman Bates nimisestä motellin isännästä, ja tämän motellissa tapahtuvista murhista. Linnut (1963) puolestaan kertoo tarinan eräänlaisesta lintujen kapinasta, nämä siivekkäät ystävämme nimittäin rupeavat ilman nähtävää syytä tappamaan ihmisiä. Kummassakaan elokuvassa ei periaatteessa siis tapahdu mitään yliluonnollista, vaan molemman elokuvan maailmassa tapahtuvat asiat ovat käytännössä aivan mahdollisia, tosin Psychon ehkä hieman enemmän kuin Linnut-elokuvan.

60-luvun loppupäässä katsojilta vedettiin taas matto jalkojen alta. Vuonna 1968 ilmestynyt Elävien kuolleiden yö toi mukanaan ylettömän väkivallan kauhuelokuviin. Elävien kuolleiden yön ansiosta väkivallan määrä länsimaisissa elokuvissa kasvoi huimasti, ja näin kauhun ala-laji Splatter sai alkunsa. Aluksi etenkin Italiassa omaksuttiin tämä uusi kauhun suuntaus, ja ohjaajat kuten Dario Argento sekä Lucio Fulci nousivat esiin joukosta. Fulcin ja Argenton teokset ovat vielä nykyisilläkin mittapuilla todella kammottavaa katsottavaa. Siinä missä nykyinen splatter on sarjakuvamaista, ja värikästä veren roiskumista, on Italosplattereissa esiintyvä väkivalta enemmänkin realistista ja jopa sadistista. Italokauhun ja muiden splatterien jälkeläisinä voidaankin pitää mm. Evil Dead elokuvia, sekä Peter Jacksonin varhaisempaa tuotantoa.

Kauhun todellisena kulta-aikana voidaan pitää 70-lukua. Merkittävimpien 70-luvulla ilmestyneiden kauhuelokuvien joukkoon lukeutuvat muun muassa: William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973), Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhaaja (1974), Steven Spielbergin Tappajahai (1975), George A. Romeron Dawn of the dead (1978), John Carpenterin Halloween (1978) sekä Ridley Scottin Alien (1979). Lähes jokainen näistä elokuvista toi mukanaan jotain uutta kauhuelokuvien genreen: Manaaja hyytävän äänimaailman, Texasin moottorisahamurhaaja ja Dawn of the dead dokumentinomaisuuden, sekä viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, Halloweenin mukanaan tuoma musiikin ja kuvakulmien saumaton yhteispeli ja sen aikaansaama jännitys.

Suurin osa 70-luvulla tehdyistä menestyneistä kauhuelokuvista saikin lukuisia, ajoittain jopa äärimmäisen heikkoja, jatko-osia. Spielbergin Tappajahai sai muutaman ihan toimivankin jatko-osan, kun taas Halloweenin ja Teksasin Moottorisahamurhaajan jatko-osat ovat olleet vähemmän hienoja, omaperäisyydestä puhumattakaan. Menestyksekkäin jatko-osia poikinut 70-luvun kauhuelokuvista on todennäköisesti Alien. Alienin James Cameronin ohjaama ensimmäinen jatko-osa Aliens (1986), sekä David Fincherin ohjaama Alien³ (1992), ovat molemmat omalla tavallaan nerokkaita ja alkuperäisestä osasta melkoisesti poikkeavia elokuvia. Alien sarjan neljäs, ja tähän mennessä uusin jatko-osa, Alien: Resurrection (1997) valitettavasti ei enää ollut edeltäjiensä tasoinen tuotos.

Vaikka 70-luku olikin laadullisesti kauhuelokuvien kannalta kulta-aikaa, voidaan 80-lukua pitää todellisena kukoistuskautena, jos katsotaan elokuvien määrää. 80-lukua voitaisiinkin nimittää jatko-osien kultakaudeksi. Sean S. Cunninghamin Perjantai 13. Päivä (1980), sekä Wes Cravenin Painajainen Elm Streetillä (1984) elokuvat ovat ainakin jossain muodossa tuttuja lähes kaikille. Perjantai 13. Päivä elokuvien hiljainen, mystinen ja äärimmäisen vahva Jason Voorhees, sekä Painajainen Elm Street-elokuvien lasten unissa tuhotöitä tekevä humoristinen sadisti Freddy Krueger ovat todennäköisesti kaikkien aikojen tunnetuimpia nykykauhun hirviöitä. Molemmat elokuvat poikivat lähes ennätyksellisen määrän jatko-osia: Perjantai13. päivä kymmenen ja Painajainen Elm Streetillä kahdeksan. Vuonna 2003 ilmestynyt Freddy vs. Jason yhdistikin omaperäisesti nämä klassiset sarjat toisiinsa.

80-luvun muihin ehdottomasti mainitsemisen arvoisiin klassikoihin kuuluvat muun muassa ohjaajalegenda Stanley Kubrickin Stephen King filmatisointi Hohto (1980) ja Clive Barkerin hyytävä ja vastenmielinen Hellraiser (1987). Kubrickin Hohto olikin omiaan nostamaan Stephen Kingin suureen suosioon, vaikkei King itse koskaan Kubrickin versiosta pitänytkään. Hohto olikin elokuvana varsin erilainen kuin Kingin alkuperäisteos ja kyseisen elokuvan pääosassa virnuilevan Jack Nicholsonin näyttelemä Jack Torrance erosikin kirjassa esiintyvästä hahmosta melkoisesti..

80-lukua saamme myös kiittää ns. teinikauhu-genren synnyttämisestä. Teinikauhulla tarkoitetaan erityisesti puberteetti-ikäisille suunnattuja elokuvia joille ominaisia piirteitä ovat muun muassa: ärsyttävät teini-ikäiset naishahmot, huumeiden ja alkoholin runsas käyttö ja seksin harrastamisesta seuraava väistämätön kuolema.

Vuosien vieriessä eteenpäin tasaista vauhtia, alkoivat uudet kauhuelokuvat muistuttaa yhä enemmän toisiaan, kunnes vuonna 1991 Ted Demmen ohjaama Uhrilampaat saapui elokuvateattereihin. Anthony Hopkinsin näyttelemä Hannibal Lecter niminen kannibaali on yleisesti ottaen yksi elokuvahistorian hyytävimmistä roolihahmoista. Vaikkei Hopkins ollutkaan elokuvan pääroolissa, muistetaan hänen roolisuorituksensa huomattavasti paremmin kuin pääosaa esittäneen Jodie Fosterin rooli Clarice Sterlinginä. Myöhemmin Uhrilampaat-elokuva sai myös jatkoa Hannibal (2001) ja Punainen Lohikäärme (2002) elokuvien muodossa. Punainen Lohikäärme on tosin itseasiassa uudelleenfilmatisointi Michael Mannin elokuvasta Psykopaatin jäljillä (1986).

Uhrilampaiden jälkeen, vuonna 1992 ilmestyi Bernard Rosen ohjastama Clive Barkerin tarinaan perustuva Candyman niminen elokuva. Candyman kertoo tarinan urbaanilegendaa tutkivasta nuoresta naisjournalistista, joka sekaantuu syvälle, ajoittain jopa yliluonnollisia piirteitä omaavaan, murhamysteeriin. Candyman leikittelee katsojan mielellä todella omaperäisesti, ja katsojalle jääkin hieman epäselväksi asioiden todellinen laita.

Pienen hiljaiselon jälkeen Wes Craven onnistui nostattamaan teinikauhuelokuvat jälleen uuteen nousuun Scream (1996) nimisellä, genren kliseille naureskelevalla elokuvallaan. Screamissa teini-ikäisiä silpova huppupäinen ja valkoista naamaria pitävä murhaaja on eräänlainen kunnianosoitus Halloween, Perjantai 13. Päivä sekä Painajainen Elm Streetillä elokuville. Aivan kuten lähes kaiki muutkin menestyneet kauhuelokuvat tähän saakka, myös Scream sai muutaman jatko-osan. Valitettavasti Screamin jatko-osissa oli kadotettu alkuperäisen elokuvan hieman satiirinen tyyli, ja täten myös kyseisten elokuvien teho laski melkoisesti. Screamin menestyksen ansioista Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä-elokuvan kaltaiset heikkotasoiset ja kliseiset kauhurainat kansoittavat yhä elokuvateattereitamme.

90-luvun omaperäisimmät kauhuelokuvat eivät suinkaan olleet Hollywoodissa suuren budjetin voimin tuotettuja tehostepläjäyksiä. Menestyksekkäimpien 90-luvun kauhuelokuvien joukkoon kuuluukin ehdottomasti pienellä budjetilla tuotettu indie-elokuva Blair Witch Project (1999). Blair Witch Projectin suosio perustuikin pikemminkin sen mestarilliseen markkinointiin, kuin elokuvalliseen antiin. Elokuva kertoo Blairin noidasta tutkimusta tekevistä opiskelijoista, jotka lähtevät läheiseen metsään etsimään totuutta myytin takaa. Elokuvan idea on siinä, että se onkin itseasiassa näiden kuvitteellisten kadonneiden opiskelijoiden kuvaamasta filmimateriaalista koostettu eräänlainen kotivideopätkä. Blair Witch onkin siis kuvattu tavallisella käsivarakameralla ja elokuva muistuttaakin enemmänkin kuvitteellista dokumenttia, kuin puhdasveristä kauhuelokuvaa. Blair Witch Projectin mainoskampanja oli todella omaperäinen, siihen kuului muun muassa julisteita joissa opiskelijat ilmoitettiin kadonneiksi, Blairin noidan taustoja valoittava dokumentti sekä fiktiivistä infoa pätevästi jaellut internetsivusto.

Useat 90-luvun menestyneimmistä kauhuelokuvista eivät edes olleet Amerikkalaisia. Esimerkkinä voisi mainita elokuvat kuten kanadalainen Cube (1997) sekä japanilainen Ringu (1998). Myöhemmin tosin esimerkiksi Ringusta tehtiin Hollywoodissa uusi versio. Valitettavaa on, että elokuvan Hollywood versio sai osakseen huomattavasti enemmän huomiota kuin alkuperäinen, hieman hiomattomampi, mutta parempi japanilainen versio.

Vuosituhannen vaihteessa uusia tuulia kauhuelokuvien hieman yksitoikkoiseen kastiin puhalsi M. Night Shyamalan elokuvallaan Kuudes Aisti (1999). Bruce Willisin ja Haley Joel Osmentin tähdittämä, kuolleita näkevästä pikkupojasta kertova, kauhuelokuva tunnetaan erityisesti huikeasta loppuhuipennuksesta. Myöhemmin Alejandro Amenábar onnistui myös säikäyttelemään katsojia idealtaan hieman Kuudes Aisti-elokuvaa muistuttavalla The Others-elokuvallaan (2001).

Valitettavasti 2000-luvun puolella ilmestyneistä kauhuelokuvista suurin osa on ollut lähinnä uudelleenfilmatisointeja, tai muuten vain erittäin kliseisiä ja tavanomaisia. Elokuvat kuten 28 days later, sekä Resident Evil ovat toki olleet ihan mukiinmeneviä tekeleitä ja esittivät jopa muutaman ihan omaperäisen ideankin, mutta pääasiallisesti ne ovat kuitenkin ottaneet huimasti vaikutteita esimerkiksi George A. Romeron alkuperäisiltä zombie-elokuvilta. Eikä tulossa olevilta elokuviltakaan voida odottaa suurta muutosta, sillä tämän vuoden suurimpiin kauhuelokuvajulkaisuihin lukeutuu esimerkiksi Dawn of the Deadin sekä The Eyen uudet Hollywood varoin tuotetut versiot. Vaikka totuus onkin että kauhuelokuvissa harvoin enää nykyään näkee mitään uutta ja ihmeellistä, ei kuitenkaan koskaan voi olla varma siitä mitä seuraavan nurkan takana varomatonta katsojaa saattaa vaania.

Ville Tarkiainen

  • Jori

    9.1.2016 #1 Author

    Ville on jumala. Kerrassaan upea artikkeli!

    Vastaa

  • Orava

    9.1.2016 #2 Author

    Sinänsä ihan ok, mutta kuinka paljon voi takertua pelkästään mainstreamiin? Muiden maiden elokuvia sivuttiin muutamalla lauseella ja sellaisetkin ohjaajat kuten Michael Reeves ja Mario Bava jäivät täysin ilman mainintaa. Myös legendaariset Hammer-studion elokuvat jäivät täysin ilman mainintaa ottamatta lukuun Draculaa. Jos tarkoituksena on tehdä artikkeli kauhuelokuvista yleisesti kannattaa tutustua muuhunkin materiaaliin kuin hollywoodin tuottamaan.

    Vastaa

  • Trixena

    9.1.2016 #3 Author

    Yksi parhaimmista artikkeleista kauhuelokuvia ja niiden historiaa käsitellen.

    Vastaa

Vastaa käyttäjälle Orava Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.