Ytimessä

Jaahas. Kotvan ajan odottelun jälkeen on taas tullut perinteisten katastrofi-elokuvien aika. Eihän siinä mitään vikaa ole, mutta luulisi suuren yleisön jo kyllästyneen jatkuvaan maailman pelastamiseen mitä erikoisemmilta uhilta. No, tartuin kuitenkin rohkeasti härkää sarvista ja aloin katselemaan jytisevää elokuvaa, Ytimessä (The Core).

Todellakin: Hollywoodin elokuvat ovat pelastaneet maailman useasti ufojen hyökkäyksiltä, kahdesti isolta asteroidilta, isolta liskolta, lohikäärmeiltä ja ydinsodilta, mutta kertakaan Hollywood elokuvissa maapallon keskipiste ei ole lakannut pyörimästä. Ytimessä -elokuva paikkaa tämän raon mukiinmenevällä tavalla, jossa katsoja saa ottaa rennon asennon kotisohvallaan, mutustella sipsejä ja juoda kolaa aivan rauhassa kun nörtit (ehkä vähän liian yleistetty esimerkki) pelastamat maailmaa.

Ytimessä -elokuvan juoni on siis seuraava ja jälleen kerran kohtuullisen epäuskottava: maapallon keskipiste on lakannut pyörimästä, joka johtaa maata suojaavan magneettikentän luhistumiseen ja tätä kautta vahingollisen avaruussäteilyn pääsyyn maahan. Valitettavasti ihmisille ei ole luvassa kosmisten säteiden aiheuttamaa mutaatiota Ihmenelosten tapaan, vaan paljas ja karu kuolema. Onneksi kuitenkin Amerikasta löytyy jälleen kerran ryhmä fiksuja tiedemiehiä, jotka tekevät yhdessä uskomattomalla aluksellaan matkan maapallon keskipisteeseen laittamaan ytimen virtaukset kuntoon. Uskomatonta, eikö?

Juoni kuulostaa todellakin mielenkiintoisen epäuskottavalta, mutta sortuu taas kerran amerikkalaiseen patriotismiin. Ei olekaan mitenkään ihmeeellistä, että vaikka koko maailma on vaarassa, niin pelastusoperation tekevät amerikkalaiset. Kuin ihmeen kaupalla tähtilippua ei näytetä kertaakaan, mutta silti huolestuneita ilmeitä näytetään enemmän kuin tarpeeksi. Lisäksi juonta on sössitty vielä vähän lisää sen muuttuessa epätoivoiseksi selviytymistaisteluksi, jonka lopputuloksen on arvannut jo leffan takakannesta.

Näyttelijät ovat ytimessä perussuorituksen (“rahat tänne”-periaatteella) tekeviä tavallisia kaduntallaajia. Ainoa oikeasti yrittävä on Erin Brockovichistä tuttu Aaron Eckhart, joka pääroolissaan on jotenkin sympaattinen. Oscar-voittaja Hilary Swankin mitään sanomattoman roolin pystyisi tekemään kuka vain, Stanley Tuccin itsekeskeinen ja omahyväinen on jotenkin kuivahko vaikkakin paranee loppua kohti ja Tchéky Karyon mainion ja hyvin näytelty rooli jää valitettavan taka-alalle. Ehkä kaikkein positiivinen yllätys on kuitenkin Delroy Lindon mukavan hajamielinen rooli terranauttien aluksen rakentajana.

Ytimessä on loppujen lopuksi monille hyvinkin tyhjänpäiväinen ja mitäänsanomaton tekele. Sillä ei todellakaan ole mitään sanomaa, ja se keskittyykin selvästi viihdyttämään katsojaa. Elokuva kuuluukin ehdottomasti sarjaan “nollat tauluun”-elokuvat, joita katsoo mielellään yksin taikkapa suuremman kaveri-porukan kanssa. Mihinkään suureen taide-elämykseen ei katsojan kannata varautua, ja Deep inpactin ja Armageddonin nähneille elokuva ei anna mitään muuta kuin uuden kuoren uusilla näyttelijöillä ja vähän erilaisella juonella.