Deathwatch

Nykymaailman menossa kauhu-elokuvilla luulisi menevän hyvin. Ainoa ongelma näillä sydämentykytyksien aiheuttajilla on se, etteivät ne nykyihmistä (ainakaan nuorta) juurikaan pelota. Poikkeuksiakin tietenkin on, mutta Deathwatch kuuluu siihen samaan harmaaseen massaan, josta kukaan ei ole kuullut mitään ja joka ei pelota katsojaa ollenkaan.

Ei siinä mitään silti: Deathwatch oli ihan mukiinmenevä kerran katsottava leffa, mutta se kauhu-elokuville tuttu kauhu jäi puuttumaan. Yrityksen puutteesta Deathwatchia ei saa syyttää ollenkaan, sillä leffa tarjoaa niin ihmisen silpomista, puukolla viiltelyä, piikkilankaan kiedottuja kuolleita ja jonkinlaisen yli-luonnollisen jäppisen kiusaamaan leffan päähenkilöitä. Valitettavasti ainakaan minua ei hirveästi pelota se, että jannu pistetään paaluun kiinni ja viillellään puukolla. Se on enemmänkin sairasta kuin pelottavaa.

Leffan juoni on seuraava: eletään ensimmäistä maailmansotaa ja brittiläinen joukko-osasto on valmistautumassa hyökkäykseen. Hyökkäyksessä he saavat kaasua niskaan ja eksyvät pahanpäiväisesti saksalaisten hylkäämää taisteluhautaan. Joukkion kapteeni määrää miehet puolustusasemiin ja pian alkaa tapahtumia outoja asioita. Joukkion miehet joko kuolevat tai häviävät yksi kerrallaan mitä oudoimmilla tavoilla. Pelissä on oma elämä ja haaste on sen mukainen. Selviytyykö kukaan saksalaisten taisteluhaudasta elävänä?

Näyttelijöistä: pääosassa nähdään Billy elliotista tuttu (ja isoksi kasvanut) Jamie Bell. Oikeastaan hänenkin roolinsa on hyvin hyvin vaisu ja jää vanhempien näyttelijöiden väkevien roolisuoritusten alle. Varsinkin kersantti Tatea näyttelevä Hugo Speer hikoilee vakuuttavasti juoksuhaudassa kuin sotamies Quinnia näyttelevä Andy Serkins, jonka jotkut tuntevat Klonkun äänenä. Serkins on todella hyvä mielipuolisena ja raakana sotilaana, joka skalpeeraa vastustajansa. Muistakaan näyttelijöistä ei oikeastaan ole mitään valittamista ja hoitavatkin roolinsa vakuuttavasti; ammattitaidolla.

Deathwatch on elokuva, josta ei kannata suurta meteliä pitää. Kerran se kannattaa katsoa ja sitten unohtaa. Se on vain valitettava totuus, sillä ei tämä elokuva loppujen lopuksi tarjoa vaativalle katsojalle mitään uutta kuin ajan tappoa.