M:i:II – Mission: impossible 2

TV-Tampereen traileria jo liian pitkään kuolanneena tartuin ystävieni tarjoukseen, ja kiidin katsomaan upouutta Mission imbossible 2 -elokuvaa. En tiedä, että osasinko odottaa yhtään mitään, mutta nyt tiedän, ettei MI2 tuonut jatko-osien aiheuttamiin pettymyksiin poikkeusta. MI2 ei oikeasti tarjonnut katsojalleen mitään uutta tai ihmeellistä, vaan tyytyi toistamaan vanhojen elokuvien kaavoja. Myöskin De Palman ensimmäisen osan nokkela, jopa etevä, tunnelma loisti oikeastaan poissaolollaan elokuvan keskittyessä enemmänkin räjäyttelyyn, hidastuksiin ja tyhjän nuhjaamiseen.

Näyttelijät sentään irvistelevät Woon elokuvan kohtuullisesti läpi. Tom Cruise tosin on jälleen kerran sitä yhtä ja samaa vakavaa ilmettä, mutta silti miehestä pursuaa toimintaelokuviin sopivaa karismaa vaikka jaettavaksi asti. Mukana heiluvat myös kieltämättä eksoottiselta ja seksikkäältä näyttävä Thandie Newton, aina kovikselta niin puheiltaan kuin ulkonäöltäänkin näyttävä Ving Rhames sekä pääpahikseksi profiloituva Dougray Scott, jonka irvistelyt ovat Richard Roxburghin rinnalla kliseistä katseltavaa. Käveleepä kädet taskussa vielä mukana Anthony Hopkins, jonka rooliksi jää vain seinään tuijottelu ja merkityksetön patsastelu.

MI2:n juoni on kahdessa minuutissa tehty rakennelma, joka vain odottaa, että joku tönäisi sen kumoon. Kaiken lisäksi se vielä hukkuu täysin mieltäkin turruttavan toiminnan alle, joka on kieltämättä maukkaasti ja katsojaa viihdyttävästi tehtyä. Juonihan pyörii suhteellisen ajankohtaisesti tuomiopäivän viruksen ympärillä, mutta varsinainen "draamailu" on jälleen nivoutunut päähenkilöiden välisien suhteiden setvimiseen. Rakkaushan tätä agentti-toimintaa pitkälle pyörittää, eivät niinkään koko maailman pelastaminen. Tosin pussailut ja haikeat katseet tuovat edes vähän lihaa juonen luiden ympärille, mutta silti rajansa kaikella: homma kun menee vähän liian imeläksi.

Kuten jo täräytinkin: toiminta on MI2:ssa jumalaisen hyvin tehtyä. Tosin se vaikuttaa vain kopiolta Woon aikaisemmista tuotoksista, kuten Face Offista, mutta sillä ei ole oikeastaan katsojan kannalta väliä. Woon tyylin kyllä huomaa toimintajaksoista mainiosti: mukaan ympätään niin hidastekuvat, rauhalliset ja euforiset musiikit ja tietenkin ne joka paikassa liihottelevat pulut/kyyhkyset, niin "trademark Woo" on siistista pakattu että valmis. Muutenkin toimintakohtaukset ovat pullollaan potkimista, lyömistä ja uskomattomia akrobaattisia (lue mahdottomia) liikkeitä ilmassa itämaisten taistelulajien malliin.

Pisteitä tälle elokuvalle ei voi hyvänäkään päivänä täysiä antaa, sillä juonen köyhyys on miltei käsinkosketeltavaa. Pisteet tulevatkin oikeastaan vain toiminnasta ja siitä takuuvarmasta viihdyttävyydestä, joka ainakin miespuolisia katsojia miellyttää melko suurella todennäköisyydellä.