Me kaksi ja Irene

Bobby ja Peter Farrellyn vuonna 1998 alkanut menestys (kaikki alkoi "There`s Something About Mary"-elokuvasta) oli lopulta ainakin toistaiseksi varsin lyhytkestoinen, sillä veljeskaksikko ehti ohjata kolme hieman tunnetumpaa elokuvaa ennen "katoamistaan". Menestynein on jo alussa mainittu Mari-sekoilu, toinen on Jim Carreyn tähdittämä Me kaksi ja Irene (Me, myself and Irene) ja kolmas oli puolivaloilla vedetty Stuck on You komedia. Tässä tarinatuokiossa on kyse joukon keskimmäisestä, Me, myself and Irenestä, jonka uudelleenlämmittelin pitkästä aikaa televisiosta. Aikoinaan teatterissa saakka nähty elokuva osoittautui jälkitarkastelussa meneväksi mustan huumorin elokuvaksi, josta riitti iloa katsojalle useamman kuin kerran.

Elokuvan tarina on jo itsessään varsin mielenkiintoinen, sillä Farrellyn veljekset jatkoivat tietynlaista Sekaisin Marin vastakkainasettelua myös Me, myself and Irene-elokuvassa. Tällä kertaa vastakkainasettelun kohteeksi joutui hyvin niin verbaalisen kuin non-verbaalisen komiikan omaava Jim Carrey, jonka rooli skitsofreniasta kärsivänä poliisina on varsin herkullinen. Carreyn Charlie/Hank-hahmosta kuoriutuukin oman elämänsä epäonnistumisten ja pilkan kautta ylitsepääsemättömän röyhkeä ja itsevarma tapaus, ettei katsoja voi olla tapaukselle nauramatta. Kun mukana heiluu myöhemmin muun muassa Bridget Jonesissa kunnostautunut Reneé Zellweger ja sivurooleissa näyttäytyvät muun muassa Chris Cooper, sekä Robert Foster, on elokuvan näyttelijäkatras kunnossa. Pikantin lisän elokuvaan tuo myös oivallisesti kehitetty Charlien lapsi-kolmikko (Jerod Mixon, Anthony Anderson, Mongo Brownlee), joiden rääväsuut tekevät pilaa stereotypisistä nörteistä.

Koska videovuokraamon hyllyt suorastaan vilisevät erilaisia valkokantisia romanttisia komedioita, saattaa joku luulla, että Me, myself and Irene sopisi tähän samaan kategoriaan. Vaikka Farrellyjen elokuva sisältääkin selkeän romanssin, on se samalla todella kaukana niin sanotusta perinteisestä rakkauskomediasta. Me, myself and Irenestä puuttuukin oikeastaan kaikenlainen hyväntahtoisuus ja perinteisen konservatiivinen me-henki, jonka tilalle on lumottu jostain mielen sopukoista mustaakin mustempi huumori. Elokuvassa pelotellaan lapsia, ostetaan eväiksi dildo ja viskiä, sekä tehdään pilaa avioliitosta oikein urakalla. Kun mukaan lasketaan elokuvan irrationaalisuus ja Carreyn loistavat repliikit "kolmosten" kiroilun ohella, on käsissä sittenkin jotain aidosti erilaista. Elokuva, joka kestää yllättäen useamman katselukerran ja joka ei petaa valmista untuvalla pehmustettua rakkauden tietä päähenkilöille, saatika katsojalle. Elokuvan mauttomuudesta voidaan sitten jossain mielessä puhua, mutta Hollywoodin perinteiseen tapaan (juurikaan) mitään tapoja ei rikota… Ainakaan paljon.