Matrix, The

Toimintaelokuvien uuden aikakauden aloittaneen The Matrixin sanotaan olevan yksi monimutkaisemmista elokuvista, jota Wachowskin veljekset työstivät rakkaudella nojaten milloin japanilaiseen anime-sarjakuva Akiraan, milloin jopa Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa -kirjoihin. Neo, jonka toinen kutsumanimi One on anagrammi Neosta, seuraa valkoista jänistä Ihmemaan (Matrixin) salaisuuksiin alunperin unien herran, Morpheuksen, johdattamana. Tuloksena on tanakkaa tykitystä, potkimista, lyömistä ja miltei vallankumouksellinen bullet time, jota oli vuoteeen 2002 mennessä matkittu jo peräti yli 20:ssä elokuvassa.

Samalla kun tarkastellaan kuuluisan sadun ja animen yhdistelemistä Hollywood-elokuvaan, voidaan nähdä myös muita sulautumisia ja suoranaisia lainauksia. Matrix lainaileekin melko vapaasti erilaisten uskontokuntien käsityksiä mm. uudelleensyntymisestä ja tekeekin Neosta todellisen uuden aikakauden Jeesuksen, joka pelastaa kaikki. Eivätkä Matrixin lainaukset edes jää tähän: Wachowskin veljesten kiitelty elokuva onkin ottanut teemansa Alex Proyasin Dark Citystä jopa niin suoraan, että joissakin kohtauksessa on käytetty samoja lavasteita. Uuden aikakauden toimintaelokuvan voikin helposti todeta olevan ripaus jotain vanhaa ja kourallinen jotain uutta, joka toimii lähinnä onnistuneen tarinan ja ennenkaikkea harkitun visuaalisuuden ansiosta.

On olemassa varmasti monenlaisia mielipiteitä siitä, oliko takavuosien teinitähdestä suhteellisen isoksi tekijäksi kasvanut Keanu Reeves oikea valinta uuden aikakauden vapahtajaksi elokuvassa, joka suutelee ristiä ja polvistuu Buddhan juurelle. Silti ainakin minun on vaikea nähdä Neon roolissa esimerkiksi rooliin ehdotettuja Brad Pittiä, Val Kilmeriä saatika Ewan McGregoria. Reeves hoitaakin hommansa "Liisana" mitä parhaiten: tummaan, goottimaiseen, asuun pukeutuva näyttelijä pysyttelee ilmeettömän naamionsa takana luoden illuusion tyynestä, kohtalonsa ja todellisuuden yllättävän nopeasti hyväksyvästä nörtistä, joka nostaa itsensä pääkäyttäjän tasolle. Samaa voi sanoa Morpheuksen roolissa viihtyvästä Laurence Fishburnesta, joka luo mentorin roolissaan uuden muotitrendin sangattomien aurinkolasien esiinpuhujana. Kun vielä leffan pakollinen pimu, Carrie-Anne Moss, puetaan tiukkaan nahkaan, on elokuvan kohdeyleisön vaatimukset purkissa siitäkin huolimatta, että tuleeko varsinaista sanomaa ymmärretyksi.

Varsinaisen shown varastaa kuitenkin Hugo Weaving, jonka roolihahmona oleva inhumaani Agent Smith, joka luo populaarikulttuurille miltei uuden stereotypian pahoista pukumiehistä. Weaving on kyynisessä ja zeniläisessä (kuten oikeastaan elokuvan muutkin hahmot) roolissaan ihailtavan hillitty ja tyylitelty kokonaisuus. Tummien aurinkolasien takaa ei välity sanomaa sielun peileistä, vaan tilalla on miltei ehdoton määräys- ja väkivalta. Konemaisesti ajatteleva Smith repii kuitenkin pikku hiljaa itseään ulos parametreistään yrittäessään tukahduttaa tunnetta ja inhimillisyyttä.

Mikä on Matrixin sanoma? Sinänsä on ihan turhaa etsiä Matrixista sanomaa, sillä elokuvaan voi keskittyä joko hukkaamalla aikansa etsien jotain korkeampaa päämäärää väkivallan taustalle tai sitten voi keskittyä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, joka tuo viihdyttävyydelle miltei uuden merkityksen. Yhtäkkiä "What is the Matrix?" väistyykin visuaalisen ilotulituksen tieltä bullet timeen, erikoisefekteihin ja silloin Hollywood -tasolla ennennäkemättömään toimintaan, jolla on varaa nostella hartioita. Elokuvan tärkein kysymys tuntuukin yhtäkkiä turhalta markkinoinnin kikalta, joka luo elokuvalle tarkoituksen ja syvemmän sisällön. Se tarjoaa jokaiselle kotifilosofille tilaisuuden ryhtyä pohtimaan esineiden ja tavaroiden eksistenssiä. Tai sitten Matrix tarjoaa vain hetken nauttia hyvästä toimintaelokuvasta, joka kylvettää katsojansa hienoilla liikkeillä ja ruudinkatkulla. Oli asia miten päin tahansa: The Matrix on silti jo nyt klassikko.