Magnolia

Tekojansa katuva aviovaimo, rakkautta etsivä entinen visailuohjelman tähdenlento, uskontoon ja normalisoituneihin rutiineihin nojaava poliisi, narsistinen ja sovinistinen miessukupolven profeetta, herkkä ja empaattinen sairaanhoitaja, anteeksiantoa anova juontaja ja masentunut sekä menneisyttään pakeneva narkkari. Paul Thomas Andersonin elokuva, Magnolia, kietoo nämä ihmiskohtalot toisiinsa kuin Seiskan paraskin toimittaja. Miehen käsikirjoittama, ohjaama että myös editoima elokuva onkin tunteiden ja tarinan vuoristorataa ilman jarrumiestä. Yli kolme tuntia täyttä tykitystä, joka huipentuu lopun raamatulliseen kohtaukseen, josta jaellaan viittauksia kosolti pitkin elokuvaa.

Anderson on täydellisyyden tavoittelija, joka tietää mitä elokuvaltaan haluaa: loistavien näyttelijöiden tehdessä Andersonin lennokkaista visioista totta, jää tilaa myös katsojalle, joka imeytyy elokuvaan mukaan kuin tuulen mukana lentelevä voikukka. Andersonin viljelemä modernin draaman ja sadun henki puhkuu ilmoille raivoisalla intensiteetillä, jonka suodattajina toimivat loistavat näyttelijät omissa rooleissaan.

Magnolia on moniulotteinen elokuva, jossa eri roolihahmojen kohtalot kietoutuvat yhteen enemmän tai vähemmän väljästi. Heitä kaikkia yhdistää kuitenkin elokuvan teemana olevat rakkaus tai anteeksianto, jotka roolihahmojen omantunnon kolkuttamina kaatavat tunteiden muureja ja mielen lukkoja. Ja millä tavalla: toisessa naispääosassa oleva Julianne Moore riutuu itsetuhoisena ja katkerana aviovaimona pitkin öistä kaupunkia vaeltaen lääkäriltä toiselle reseptien perässä. Aviomiehen tehdessä kotona kuolemaa, on Mooren näyttelemän Lindan taustalla muutakin kuin mielenterveydelliset ongelmat, sillä vaimo-parkaa riipivät myöhään löydetty rakkaus ja aito katumus jo menneistä teoista muiden miesten kamareissa. Melora Waltersin näyttelemän Claudian masennuksen ja narkoottisen käytöksen juuret versovat puolestaan jo kaukaa lapsuudesta, jossa isän teot kummittelevat edelleen tämän nuoren naisen mielessä sillä seurauksella, että viivoja vedellään nokkaan melkoista vauhtia.

Eräänlaista protektionismia harrastaa myös Tom Cruisen näyttelemä sovinistisika Frank T.J. Mackey, jonka viha omaa isää kohtaan piiloutuu narsistisen yliminän hartioitten taakse. Mutta kun viha kulminoituu nuorena kohdattuun avuttomuuden tunteeseen, on tuloksena vain katkera, ehkä Cruisen uran vakuuttavin esitys; varsinainen performanssi. Kun mukaan sotketaan vielä konkari Philip Baker Hall vakavasti sairaana ja rakkailtaan anteeksiantoa anoavana visailushown juontajana, sekä hyvin herkässä roolissa jälleen oleva Philip Seymour Hoffman sairaanhoitajana, on ympyrä miltei kuljettu alusta loppuun.

Tämä ei ole kuitenkaan Andersonille vielä riittänyt. Hän on kirjoittanut tilaa myös John C. Reillyn loistavasti näyttelemälle Jimille, elämäntavoissaan rutinoituneelle poliisille, joka hakee sitä oikeaa rakkautta. Sen sijaan William H. Macyn rakkaus on selvillä, mutta silti niin saavuttamattomissa kuin voi vain jokin asia olla. Entinen lapsinero on salamaniskun jälkeen tyhmistynyt luuserin tasolle, eikä asiaa tasoita jälleen kerran koetut vääryydet ahneiden vanhempien kanssa. Lapsuuden traumat yhdistettynä älykkyyden laskemiseen aiheuttavat sen, ettei Macyn näyttelemällä Donniella ole paikkaa tässä maailmassa siitäkään huolimatta, että miehellä olisi ainakin rakkauden saralla paljon annettavaa.

Magnolia tuntuu juuri sellaiselta elokuvalta, josta voi sanoa Carpe Diem. Se tarttuu hetkeen niin vimmaisella temmolla, että sydämentykytykset tuntuvat katsojan punaisella sohvalla asti. Roolihahmojen kohdatessa kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään yksinkertaisesta ja lineaarisesta tarinasta, vaan raa’asta tunteesta jota näyttelijät kanavoivat Andersonin sykkivästä sydämestä ulos. Tuloksena on hengästyttävä kokemus, joka moniulotteisuudessaan vetää vertoja lähes mille tahansa tarinalle tai elokuvalle, jonka lopussa seisoo hämmästys oman elämän tylsyydestä, riittämättömyydestä ja siitä euforisesta tunteesta, minkä elokuva aiheuttaa.