The Game

Kun Jefferson Airplanen White Rabbit pärähtää soimaan lopputekstien alkaessa rullata ruudulla, tietää katsoneensa jotain mahtavaa. David Fincherin, tummanpuhuvan ja sateisen Seitsemän ohjaajan, seuraava ohjaustyö, The Game, on erittäin väkevää katsottavaa. Se on niin puoleensatempaava, että elokuvan viljelevä vainoharhaisuus ja ahdistava tunnelma kaappaavat viattoman katsojansa pauloihinsa aina ensimetreiltä kalkkiviivoille asti.

Loistavan juonen myrkyttäessä niin pääosaa esittävän Michael Douglasin kuin katsojankin mieltä, Fincher lataa ruudulle äärimmäisen intensiivisen thrillerin, joka muuttuu addiktiiviseksi ja moderniksi selviämistarinaksi monipuolisine käänteineen. Douglasin näyttelemä pankkiiri, Nicholas Van Norton, joutuu sellaiseen pyöritykseen, ettei pahemmasta väliä. Elämä heittää kertaheitolla U-käännösen suoraan helvettiin ja mukaan vajoavat niin mukana roikkuvat ihmiset sekä nuorempi veli, jota Sean Penn näyttelee melkoisen ansiokkaasti. Fincher, joka osasi ottaa jo Seitsemässä kaikki irti Brad Pittistä ja Morgan Freemanista, vaatii ja pyytää Douglasilta melkoisia urotekoja näyttelijänä, mutta kokenut näyttelijä vastaa kutsuun. Douglasin näyttelemänä Nicholas joutuu epätoivoiseen syöksykierteeseen, josta on enää vaikea oikaista.

Gamen nerokkuus on sen tarinassa ja juonessa, joka on kirjoitettu erittäin taitavasti mutkaiseksi selviytymistarinaksi, joka sopii osuvan soundtrackin ja mahtavan kuvauksen kanssa erittäin hyvin juuri tähän elokuvaan. Onkin erittäin helppoa sanoa, että kaksi tuntia ja kahdeksan minuuttia menevät mainosten kera erittäin nopeasti ohi ja miltei lisää jää kaipaamaan. Muutenkin elokuvasta suorastaan näkee, kuinka se on Fincheriä parhaimmillaan: tummanpuhuvasta ja erittäin sateisesta New Yorkista lähinnä öiseen San Francisoon siirretyt tapahtumat näyttävät hyvinkin paljon jossain mielessä Seitsemältä. Silti Game ei ole varsinaista goreilua tai raa’alla tappamisella mässäilyä, vaan jännitystä kaikkein puhtaimmillaan. Elokuva onkin kuivaa ja kireää hampaiden narskuttelua, jossa Douglas sinkoilee paikasta toiseen harvinaisen vittuuntuneen näköisenä; vastauksiakin tuntuu tulevan vähemmän kuin kysymyksiä, mutta se onkin tämän elokuvan selkeä vahvuus: Mysteeri isolla M:llä.