Full frontal

Täytyy kyllä myöntää, että olipa outo veto Steven Soderberghiltä, mieheltä Trafficin, Erin Brockovichin ja Ocean’s elevenin takana, ohjata Full frontal, joka oli puhdas dogma-leffa. Full frontal oli niin erilaista Soderberghiä, mihin olen jo ehtinyt tottumaan.

Yllätyksekseni huomasin, etten ollut silti pettynyt, vaan pikemminkin hämmentynyt hyvin raskassoutuisesta elokuvasta. Elokuva toki etenee mallikkaasti eteenpäin, mutta nukahtamisen vaara on aina olemassa. Minä ainakin jouduin taistelemaan yhä enemmän painavammaksi tulevia silmäluomia vastaan puoli elokuvaa.

En oikeastaan edes tiedä, että mikä oli loppujen lopuksi elokuvan sanoma. Oliko se se, että elokuva ja tosielämä sekoittuvat vai jokin muu? Pakko sanoa hämmentäväksi seikaksi se, etten täysin tajunnut elokuvan ideaa ja tarkoitusta. Vai oliko sitä edes olemassa?

Juonen köyhyydestä ei Full frontalia voi syyttää. Se syytää silmille ihmiskohtaloita, jotka ovat löyhästi sidottu toisiinsa. Malliesimerkkiä on varmaan otettu Magnoliasta. Full frontal myös vilisee loistavia tähtiä kuten esimerkiksi Brad Pitt, David Duchovny ja Julia Roberts, joiden roolit ovat yhtä hämmentäviä kuin itse elokuvakin. Varsinkin Pittin mukanaolo on vähintäänkin kyseenoloista ja katsojien kalastelua hänen nimellään.

Full frontalista löytyy kuitenkin valonpilkahduksiakin, sillä pari tuttua kasvoa vetävät todella vahvat ja eloisat roolit. Erityismaininnat saavat Catherine Keener (Being John Malkovichissä hurmannut kaunis nainen), joka vetää erittäin vahvan, tunnepitoisen ja eloisan roolin Leenä, joka ei oikeastaan tiedä, mitä elämältään haluaa ja mitä sillä tekisi. Toinen mainitsemisen arvoinen näyttelijä on Frasierista tuttu David Hyde Pierce, joka on kerrassaan loistava Leen aviomiehenä, jolla on oma pieni omituinen maailmansa lähinnä päänsä sisällä. Muista näyttelijöistä ei paljon kannata puhua, ellei sitten lasketa sympaattista Blair Underwoodia ja hauskaa/vittumaista Nicky Kattia, joka on “Hitlerinä” aivan ilmiömäinen.

Full frontal on dogma-elokuvaksi kiinnostava, mutta silti niin tyhjänpäiväinen elokuva, ettei sitä voi hyvillä mielen oikein kenellekään suositella. Soderbergh on tällä kertaa hyvästä käsikirjoituksesta huolimatta onnistunut ryssimään hommansa täysin. Elokuvassa on loistavaa vuoropuhelua ja oikeastaan mielenkiintoisia tapahtumia, mutta ne näytetään niin tylsästi, että katsojaa alkaa väkisinkin haukotuttaa. Full frontal menee kyllä paremman puutteesseen, mutta mitään melua siitä ei todellakaan kannata pitää.