Blade Runner

Blade Runnerin katsomisen jälkeen ei oikein tiedä, että mitä ihmettä tähän nyt sanoisi. Katsojan lähimenneisyydessä on noin kaksi tuntia kestävä, hypnoottinen ja loistava pala elokuvahistoriaa. Blade Runner on pala myös Ridley Scottin historiaa, sillä edelleen hienoja elokuvia tekevä ohjaaja ohjaa helposti parhaimman elokuvansa. Aivan samalla tavalla kuin Ridleyn veli, Tony Scott, teki vuonna 1983 (vuotta myöhemmin kuin Blade Runnerin siis) rauhallisen The Hungerin, teki Ridley Blade Runnerista scifi-elokuvien väistämöttämän mestariteoksen ja klassikon, joka poikkeaa selvästi miehen myöhemmistä ohjauksista.

Suurelle yleisölle Gladiaattorin ja Hannibalin ohjaajana maailmanmaineeseen noussut Scott on tehnyt Blade Runnerista todellisen sci-fi-elokuvien klassikon. Elokuva sai aikanaan (1982) murskaavat arvostelut ja yleisökin karttoi elokuvaa kohtuullisen mukavasti, mutta ajan myötä Blade Runneria on alettu arvostamaan ja nykyisin Blade Runner kuuluukin 100 parhaimman elokuvan joukkoon kautta aikojen. Eikä suotta.

Philip K. Dickin novelliin perustuva Blade Runner vie katsojan tulevaisuuden Los Angelesiin, josta on tullut todellinen hylkiökaupunki. Amerikkalainen elämäntyyli on väistynyt ja tilalle on tullut aasialainen kulttuuri. Suurin osa asukkaista on jo ajat sitten muuttanut avaruuden siirtokuntiin paremman elämän toivossa. Jäljelle ovat jääneet vain epätoivoisimmat. Tulevaisuuden kuva saasteiden pilaamasta Losista (2019…) on todella lohduton ja karu. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita loputon sade, jolle ei koko elokuvassa näy loppua. Vielä kun elokuvaan lisätään Vangeliksen lähes hypnoottinen ja unenomainen musiikki, niin täydellinen soppa on valmis.

Blade Runnerin tarina on mielenkiintoinen. Viisi replikanttia (ihmisen kaltaisia koneita) on saapunut laittomasti maahan. Perään lähetetään Rick Decard, Blade Runner, joka on paras alallaan. Replikanteilla on halu päästä tapaamaan luojaansa, Tyrelliä, joka on valtaisan, omaa nimeän kantavan, yhtiönsä johtaja ja aivot. Tarina on oikeastaan takaa-ajo-tarina, mutta se sisältää niin monimuotoista ja -vaiheista toimintaa kuin draamaakin, ettei sen hyvyyttä voi kuin ihmetellä. Hahmoista on tehty niin salaperäisen sisällökkäitä, että katsojan on pakko pysähtyä miettimään elokuvassa tapahtuneita asioita. Vielä kun mukaan otetaan epäilys päähenkilön, Decardin, ihmisyydestä, (josta muuten vieläkin kiistellään erilaisilla keskustelu-foorumeilla) ja replikanttien tunteilu, on todellinen taideteos valmis.

Näyttelijät ovat Blade Runnerissa todella mainioita. Scott on ottanut käskytettävistään todellakin kaiken irti. Harrison Ford on viinaan menevänä Decardina loistava. Hiljainen, sisäänpäin kääntyvä Decard, joka rakastuu replikanttiin on Fordin tulkitsemana todella uskottava ja herkkä. Onkin helppo sanoa, että Ford tekee elokuvassa yhden uransa parhaimmista rooleistaan.

Parhaiten Blade Runnerissa onnistuu kuitenkin sotilasreplikanttia, Roy Battya, näyttelevä Rutger Hauer, joka tuo hahmoonsa sellaista syvyyttä, että harvoinpa tuollaista on tullut katseltua. Mieheltä löytyy niin ilmeitä kuin karismaakin vaikka millä mitalla. Lisäksi Hauerin suuhun on istutettu loistavia vuorosanoja ja suoranaista filosofista pohdintaa, että katsojaa alkaa heikottamaan viimeistään siinä vaiheessa kun Hauer on kuin taivaasta pudonnut langennut enkeli. Hauerin näyttelemä replikantti onkin elokuvassa monin tavoin lähempänä ihmisyyden syvintä olemusta kuin Decard itse. Tosin tämä lienee tarkoituskin.

Blade runner on loistava elokuva ja samalla jokaisen elokuvien ystävän pakkohankinta. Se on ehdoton pala elokuvahistoriaa ollessaan samalla elokuva todella isolle E:llä. Vangeliksen uskomattoman soundtracking turvin se herättää katsojassaan tunteita, kysymyksiä ja keskustelua, jota käydään netin foorumeilla vieläkin. Se on oman- kuin nykyajan elokuva, jolle ei oikein kunnollista haastajaa voi edes nimetä.

Huomautus: arvostelu on tehty “Blade Runner Final Cut”-versiosta.